Takaa- ajettuna

Viime perjantaina ajelin taas kohti pikkumummoa ja Karjalaa.
Kuten tavallista, luukutin musiikkia täysillä.

 Tein töitä. 

Siis työtöitä ja suunnittelin hämäräiset aivot hulmuten tansseja ja soitinsovituksia. 

Tie oli tyhjä ja autossa vakionopeudensäädin.
.

 Minulla on kuuntelussa uusi, erittäin hyvä levyllinen  (Piilometsän säveliä) lastenmusiikkia

Levyllä on toinen toistaan hienommin toteutettuja uusia ja vanhempia, sekä tosivanhoja lauluja.

Sitten tullaan siihen kohtaan, jossa soi Aleksis Kiven

Makeasti oravainen 
makaa sammalhuoneessansa;
sinnepä ei Hallin hammas 
eikä metsämiehen ansa 
ehtineet milloinkaan.

Kammiostaan korkeasta 
katselee hän mailman piirii,
taisteloa allans' monta; 
havu-oksan rauhan-viiri 
päällänsä liepoittaa.

Mikä elo onnellinen
keinuvassa kehtolinnas
Siellä kiikkuu oravainen
armaan kuusen äitinrinnas:
Metsolan kantele soi

Siellä torkkuu heiluhäntä
akkunalla pienoisella, 
linnut laulain taivaan alla
saattaa hänen iltasella 
unien Kultalaan.

Tässä kohdassa  alan vollottaa. 
Syynä voi olla :
a) vaihdevuodet
b) synnytyksen jälkeinen herkkyys ( viimeisestä synnytyksestä on yli 25 vuotta, mutta silti...)
c) karjalainen luonteenlaatu
d) musiikin parissa työskenteleville ominainen haltioituminen

Itse veikkailen tuota jokapäiväistä karjalaisuutta tai voi se olla myös...

Lienee osuutta asiaan lievällä työviikon jälkeisellä väsymykselläkin.
Erään mäennyppylän takana seisoo auto, jossa välähtävät siniset valot.

KÄÄK !
Mitäs nyt pitää tehdä?
Yritän kuivailla silmiä.
Onko minua joku vastaanottamassa?
Kun en ole koskaan vielä mokomaa kokeillut, 

en tiedä miten toimisin.

 Ajelen vain eteenpäin kun vilkkuauto lähtee perään.
AUTS!
Minua ajetaan takaa...

Osaan sitten lopulta kääntyä sivutielle ja pysähtyä,

 jossa poliisikin nousee autosta ja sanoo, 

että otahan vaan ajokortti ja rekisteriote mukaan ja tule tänne takapenkille.

Taas kuivailen silmiäni, jotka näyttävät jo Närpiöläisen tomaatinviljelijän näytteiltä,
ja ryömin nöyränä virkavallan autoon.
Puhelin soi.
Puuhis soittaa
En voi vastata.

Autossa vanhempi miespoliisi yrittää lempeästi jututtaa.
Kysyy, onkos tätä sattunut useinkin ?
Sopertelen:

-Olen ajellut autolla kolmekymmentä vuotta ja kerran olen puhaltanut.

 Koskaan ei ole kysytty edes ajokorttia ennen tätä.

Jatkaa, haluanko kieltää tapahtuneen !?
-En halua !
Kertoo, että minulla on sakosta valitusoikeus.
-Vollotan, että:
En valita, ihan oikein oli minulle !
 Kehuu vielä kuinka hienosti osasin jarruttaa kun valo välähti !?
Just, just!!

Ei auta punaiset silmät, ei rankka työviikko.
Maksuun meni.

Palaan omaan autoon ja soitan Puuhikselle, joka ihmettelee, miksi en vastannut.
KOSKA ISTUIN POLIISIAUTOSSA !!

Itkuraivopotkuri tulee laskua katsellessa ihan niinkuin  tässäkin kuvassa kaksivuotiaana.

Perhe on tietenkin käännellyt puukkoa haavassa.
Hävettää, mutta nöyryytys on nieltävä, niinkuin tässäkin

Näyttää kuitenkin, että  oppi oli tehokas.
Nyt osaan seurailla liikennemerkkejä....
Mennäänpäs tästä niin, että heilahtaa !
Ei pidä jäädä häpeään makaamaan.

Pikkumummo oli mielissään kun sai poimia omenoita

Vanhojen valokuvien kehystysprojekti etenee...

Ja mukavaa oli taas seurailla pihapeltojen elämää.